tiistai 4. syyskuuta 2012

NokkelaPokkela-Noki

On nuo kyllä koomisia otuksia. :D

Noki on tässä vuosien varrella kerryttänyt ihan mukaviin määriin omat oikeutensa Kolaan nähden. Edelleen on kuitenkin uusia oikeuksia valloitettavana. Ja mikä sen viihdyttävämpää kuin pistää pienen Tiitiäisen aivo hyrräämään, että saisi venytettyä ja vanutettua omien oikeuksiensa rajoja. 

Kolalla on sääntö:
Maassa ihan lähellä oleva Tärkeä Lelu ei ole vitsailun asia.
Suusta voi sillä tavalla peppua söpösti heiluttaen ja pentumaisia eleitä esitellen viedä lelun silloin tällöin. Mutta maassa vahdittavana oleva Tärkeä Lelu (mikä se milloinkin sattuu olemaan, mutta joka tapauksessa sen on pakko olla joku maailman paras lelu, koska Kola haluaa pitää sen itsellään) on KOLAN ja siihen ei ole Tiitiäisen lupa mennä koskemaan edes peppu söpösti heiluen ja kahdeksikkoa Kolan edessä madellen.

Säännössä on kuitenkin tietty ulottuvuus, jonka Noki juuri hetki sitten keksi yhdistää Kolan Tärkeän Lelun luvalliseen varastamiseen. Ulottuvuushan on se, että Kola on oppinut huomaamaan, että jos Tiitiäisen suu on täynnä jotain muuta lelua, sen voi huoletta päästää hyörimään peppu söpösti heiluen ja pentueleitä esitellen Tärkeän Lelun läheisyyteen. Silloin Tiitiäinen ei ole kyvykäs viemään Tärkeää Lelua, koska Tiitiäisen suulla on jo tehtävä sen jonkun toisen lelun pitelemisessä. Ei siis huolta.

Vai onko sittenkin?

Äsken Kola leikki itsekseen RoburCupista voittamallaan lelulla ja pudotti sen sitten hetkeksi maahan. Toki herra Tiitiäinen oli välittömästi vieressä kärkkymässä, että "se on mun!" Kolan ei tarvinnut kuin vilkaista Nokia PAHALLA silmällä ihan hiljaa, missä vaiheessa Tiitiäinen peruutti nöyristellen kauas pois, eikä edes yrittänyt lähestyä uudestaan. Kolan kielto oli ihan ehdottoman selvä: "Tätä et vie tai tulee turpiin." Ja silloin sitä ei voi viedä.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin jo naurattaa ääneen, kun Tiitiäinen peruutt nöyristellen olohuoneen toiselle puolelle, nappasi suuhunsa toisarvoisen lelun ja lähti peppu heiluen takaisin Kolan luo. Kola tarjosi ensin nanosekunnin PAHAA silmää, kunnes tajusi, että Tiitiäisen suu on täynnä lelua. "Ei huolta, senkun sähläät siinä sen tyhmän lelusi kanssa", ajatteli Kola ja PAHA silmä meni pois. Ja sehän riitti. Tiitiäinen tanssahteli söpösti peppu heiluen Kolan ympärillä kuin pieni haaremityttö huntu heiluen ja hopsis. Sekunnin murto-osassa peppua heiluttelikin toisarvoisen lelun suustaan pudottanut ja viattomalla liehittelyllä Kolaa hämännyt Tiitiäinen Tärkeä Lelu suussaan. Voitonriemu purskahteli Tiitiäisen ilmeestä ja eleistä, kun se tanssi voitontanssia Kolan ympärillä ja tunki Tärkeää Lelua Kolan naamalle. "Mulla on tällänen, kato löysin tälläsen, etkös haluaisikin tämän, tämä maistuu herkulliselle ja tuoksuu ruusunnupuille, taidat olla vähän kateellinen!"

Naurattaa vieläkin. :D

---------

Jälkikäteen herää kysymys, että miten koiraeläimen aivoissa kapasiteetti ihan oikeasti voi riittää noin monimutkaiseen ajatusketjuun?

1. Haluan lelun.
2. Menen ja otan lelun.
3. Kola on uhkaava, joten peräännyn.
4. Otan suuhuni lelun, jolla ei ole minulle mitään merkitystä, koska muistan, että jos lähestyn lelun kanssa, Kola ei ole uhkaava.
(Tähän asti vielä ymmärrän jotenkuten.)
5. Liehittelen niin kauan, että Kolan keskittyminen herpaantuu.
6. Pudotan lelun, kun Kola ei huomaa.
7. Saan sen, mitä halusin 6 ajatusaskelta sitten.

Tuolla toiminnan ketjuttamisella alkaa olla vaiheita aika hiton monta. :D


1 kommentti:

Partasen emäntä kirjoitti...

Se on vesikoira, siinä selitys. Vanu teki samaa. Ja ei, en minäkään tajua millä aivolihaksilla ne sen tekevät.

Mutta siinäkin on joku (geneettinen? väriin liittyvä? syntymäjärjestyksen määräämä?) jako: älykkäistäkin perroista löytyy sekä niitä suoraviivaisia tosikkoja suorittajia, että sitten noita miljoonan mutkan kautta ketjuttavia kieroilijoita.

Siinäpä voi omistajaparka arvailla pentu edessään, kumman version on onni lahjoittanut... :D