"Kahdeltahan se oli."
Näin ajattelin, kunnes en enää ajatellut. Siinä vaiheessa pistin vipinäksi ja parissa minuutissa istuttiin koirien kanssa Sitikassa matkalla kohti Purinaa. Ikävä kyllä kylmä tosiasia oli se, että olin joka tapauksessa - vaikka olisin löytänyt maailmankaikkeudesta madonreiän ja sukeltanut sitä kautta suoraan Purinalle - myöhässä miltei tunnin.
Kun viimein kurvasin Purinan pihaan, olin jo kyennyt näkemään tapahtuneessa hieman huumoria. Marssin ilmoittautumiseen ja tiedustelin, olisiko mahdollista päästä viimeisenä radalle. Oli. Pääsin kävelemään radan kerran läpi ja siinä se. Sen enempää rataantutustumista itse radalla ei ollut. Toki mielikuvatreenasin radan laidalla kerran, toisen ja kolmannenkin.
Kaksi ensimmäistä rataa painuivat muistiin ihan yllättävänkin hyvin pelkällä mielikuvatreenillä. Radat eivät kaatuneet hyllyttämiseen siitä syystä, että tutustuminen jäi tekemättä. Eka rata kaatui siihen, että ohjasin huonosti putkeen, jolloin Noki valitsi välittömästi vieressä olleen puomin. Toinen rata kaatui siihen, että päätin tilanteen huomioiden (eli että lähtökohtaisesti nollan tekeminen tuntui aika kaukaiselta ajatukselta ilman rataantutustumista) kokeilla ohjauskuviota, jota en ole koskaan aiemmin kisoissa käyttänyt. Noki ei totta totisesti tajunnut pyörityksen (joo, näinkin yksinkertainen ohjaus) ideaa, vaan hyppäsi saman hypyn takaisin. Oma pakkani sekosi siinä kohtaa ja lopulta tultiin radalta suorinta reittiä pois.
Kolmannen ja neljännen radan tutustumisiin sitten sentään pääsin. ;)
Tykkäsin jostain syystä tämän päivän kisasysteemistä. Rataantutustumiset tehtiin siis niin, että ensin tutustuttiin kahteen ensimmäiseen rataan ja suoritettiin ne sitten melko nopeasti peräkkäin. Ja sitten tehtiin sama setti kahdelle viimeiselle radalle. Koirallehan tuo tapa vastaa ihan normaaleja kisoja, mutta ohjaaja pistetään haastamaan itsensä kahden radan ulkoa muistamisella ja jälkimmäisen radan todella nopealla henkisellä valmistautumisella. Siinä katosi jollain tavalla se perinteinen "miten tää rata menee, tää menee ehkä huonosti, voi ei, ehkä tää menee hyvin, tai en tiiä, miten mä ton ohjaan, muistanko mä radan" -tyyppinen pohdinta pois. Ei ollut sellaiselle aikaa. Piti vain luottaa siihen, että muistaa radan ja on tehnyt rataantutustumisessa oikeita valintoja.
Kolmas rata oli hyppäri. Se tuntui rataantutustumisessa ihan järkyttävän vaikealta. Hyppyjen välillä piti joko valssata taukoamatta tai tehdä persjättöjä yksi toisensa perään. Ensin meinasin tehdä valsseja, mutta ei. Ei minun töppöjaloillani. Niinpä vaihdoin lennosta päätökseen tehdä kuitenkin persjättöjä. Ja hittovie. Kaksi persjättöä peräjälkeen toimi! Aivan suhteellisen käsittämätöntä. :D (Niiden jälkeen tuleva valssi on jotain, mitä en tosiaankaan suunnitellut tekeväni, mutta tulipa tehtyä.)
Neljäs rata oli agilityrata, jossa ehdottomasti minulle ja Nokille vaikein kohta oli kepeille vienti. Ja siihenhän homma sitten kaatuikin. Otin ihan liian tiukasti haltuun ja Noki vilahti väärään väliin. Sen jälkeen pakka taas levisi ja Noki tuli esimerkiksi renkaasta kokonaan ohi. (Siis ei mennyt väärästä raosta vaan koko esteen ohi.)
Parasta oli ehdottomasti tämän päivän sekoiluissa se, että ensinnäkin Noki teki hyvät kontaktit!! (JES.) Toisekseen oli aivan tosi palkitsevaa huomata, että vaikka tulin myöhässä (, mitä inhoan yli kaiken) enkä päässyt rataantutustumisiin, pystyin painamaan radat mieleeni ja kykenin näkemään tapahtuneen huumorin ja vilpittömän ilon kautta, kun viimein pääsin kahdelta tutustumattomalta radalta maaliin. Puolessatoista vuodessa on tullut opittua aivan hemmetin paljon. Kaksi vuotta sitten näin painajaisia, etten pysty muistamaan kisaratoja milloinkaan ulkoa. Niin paljon se silloin stressasi. Ja nyt kykenen pitämään mielessä KAKSI kolmosluokan rataa yhtä aikaa niihin tutustumatta.
Kaiken tämän jälkeen on tosi hyvä mieli. Aksaaminen on parasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti