keskiviikko 27. helmikuuta 2013

JA MINÄHÄN MUUTEN EN....

Pika on kestävää laatua. En ole lähtenyt pätkääkään sellaiseen "mitäs jos..." ja "voisitkos..." ja "tulisit nyt..." -leikkiin herra Pikamiehen kanssa.

Viikonloppuna Tuorlassa oli melko avoimet rappuset yläkerrassa olleeseen yöpymispaikkaamme. Pika päätti, että "JA MINÄHÄN MUUTEN EN NÄITÄ PORTAITA KÄVELE. ..pelottaa.. olen pentu... ei ole pakko.." Joku hellämielisempi omistaja olisi varmaan alkanut naksutella pennulle portaiden katsomisesta tai houkutella namilla tai kehua ja kyykkiä ja innostaa ja positiivisen kautta ehkä lopulta saada tämä pelokas pentu rakastamaan juuri niitä kyseisiä portaita. Ikävä kyllä minun hermorakenteeni ei ole niin joustava eikä etenkään niin vahva, että pystyisin moiseen puuhaan. Toisessa kädessäni olivat Noki, Kola ja Pika ja toisessa minun vaatekassini, koirien vaatekassi ja käsilaukku. Niinpä nelitassujarru pohjassa yksi protestoija liukui mukana ensimmäiselle portaalle, kun minun motoriikkani (eivätkä ne hermotkaan) ei vaan riittänyt etsimään siinä keskellä portaita kasseille ja koirille sijoituspaikkaa siksi hetkeksi, että herra Pelokas Pentu suvaitsee jatkaa matkaa.

Ja kun herra Pelokas Pentu oli nelitassuliu'ussa ensimmäisellä portaalla ja typerä hihna vain kiskoi pentua edelleen eteenpäin, päätti herra Pelokas palautua maanpinnalle ja ottaa omat ihan hyvin toimivat tassut alleen ja kiipeäminen sujui täysin ongelmitta. Alas tuleminen oli ensimmäisellä kerralla ihan samanlaista. "JAMINÄHÄNENMUUTEN!!!!" kunnes ne tassut sitten yllättäen löytyivät, kun matka vaan eteni muun lauman osalta.

Eikä ehkä yllätä ketään, että päättäväinen pentu on myös päättänyt, että JA MINÄHÄN EN MUUTEN LÄTÄKÖISSÄ KÄVELE! Ikävä kyllä - tai onneksi - nelitassuliu'ussakin voi kulkea lätäköiden läpi, jos askelten ottaminen syystä tai toisesta muuttuu hetkellisesti mahdottomaksi. Ja kuin ihmeen kaupalla tassujen toimintakyky palaa jo yhden tai kahden liukumalla perässä liikutun askelen päästä.

En jotenkin näe itseäni suostuttelemassa tuollaista kärpäsenkakan kokoista otusta asioihin, jotka tulevaisuudessakin ovat osa sellaista arkea, josta en koirien kanssa neuvottele. Jos ei tee mieli, niin sitten ei tee mieli,  mutta matka jatkuu siitä huolimatta.

(Tästä syystä en vain tajua näitä keskellä lenkkipolkua pönöttäviä chihuahua-/mopsi -kokoa olevia karvaturreja, joiden vieressä seisoo kimeästi aneleva omistaja: "Mennäänpäs nyt! Noh!! Tulepas jo! Noh.. Noh, mikäs sinulle nyt.. Tulepas nyt, jooko.." Eikö voisi vaan esim. jatkaa matkaa ja liu'utella sitä kiloista lihakimpaletta (ja isompikin koira liukuu ihan hyvin) pitkin asfaltin pintaa se pari metriä? Kyllä ne jalat jossain vaiheessa taas löytyvät, voisin vaikka vannoa.)

Ei kommentteja: