maanantai 24. elokuuta 2015

ruma sana.

Kaunis ajatus: Käyn kaupassa. Sinne on matkaa noin 200 metriä.

Todellisuus:
1) Hissin oven avaaminen kepit kädessä on todella hankalaa. Ovi on painava ja lämähtää kiinni, kun yritän ehtiä tönäisemään toisen kyynärsauvan oven väliin. Lopulta pääsen hissiin.
2) Hissistä poistuminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin hissiin meneminen. Nojaan otsalla painavaan oveen ja yritän mahtua keppeineni oven raosta ennen kuin ovi paiskautuu kiinni.
3) Ulko-ovi on painava ja ulko-oven edessä on ritilikkö, johon pelkään keppien juuttuvan. Pääsen kuitenkin ulos otsalla ovea työntämällä.

Olen ulkona.

Ensimmäiset 10 metriä menevät ihan sillä tavalla niin normaalisti kuin nyt voi mennä. Sitten alkaa sattua ranteisiin. Muutaman askelen välein muutan ranteiden asentoa ja lepään hetken. Ohi kulkevat ihmiset herättävät seuraavanlaisen ajatuksen: "Nyt jos kukaan pysähtyy jututtamaan, niin suusta purkautuu jostain hyvin syvältä jotain äärimmäisen epäasiallista." ..ja hetkeä myöhemmin, kun lepään jälleen ja yritän ajatella, että koko kauppareissusta noin kuudesosa on jo edetty, JEE, niin jeen läpi puskee väkisin mieleen, että "jos kukaan tulee sanomaan mitään vähäisenkin humoristista, niin huitaisen kyynärsauvalla".

Rappuset. Niitä ei voi ylittää, niitä ei voi alittaa, täytyy mennä läpi. HEHE. (Oikeasti ei naurata vähäisintäkään määrää tällä hetkellä.) Ranteisiin sattuu. Joku tulee rappusissa ohitseni. Lepään hetken ja nousen sitten taas muutaman rappusen. Joku raahaa rappusia ohitseni polkupyörän ja minä lepään taas hetken.

Olen kaupassa.

1) Ranteet kirkuvat.
2) Yritän ottaa leivän leipähyllystä. Kepit meinaavat kaatua.
3) Yritän saada hyllystä lopulta poimimani leivän kauppakassiin. En saa kassia auki, kun toinen käsi on varattu keppien pystyssä pitämiselle ja toisessa on leipä. Ohitseni tunkee kiireisiä ihmisiä. Yritän olla olematta tiellä ja edessä, eikä se varsinaisesti auta leivän kassiin laittamisen kanssa. Lopulta leipä kuin ihmeen kaupalla sujahtaa kauppakassiin.
4) Yritän tunkea leivän seuraksi kassiin kylmäkaapista poimimaani einestä. Selän takana hönkii kiireisiä ihmisiä, jotka haluavat samalle kylmäkaapille. Lopetan yrittämisen ja könkkään eines ja kepit kourassa muutaman askelen sivummalle.
5) Ranteisiin sattuu. Ja nyt sattuu myös terveeseen jalkaan, joka alkaa olla kaikesta tästä yhdellä jalalla painon pitämisestä väsynyt.
6) Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen olen päässyt lähi-Alepan käytäviä pitkin kassalle asti. Maksan ostokset. Keppi kaatuu lattialle, kun pakkaan kassia.

Olen kaupan ulkopuolella.

Tungen kädet kauppakassin sankoihin ja muokkaan kassista repun. Kotimatka on 200 metriä ja siinä on 195 metriä liikaa. Hiki valuu pitkin ohimoa, kun otan askelia, lepään, otan askelia ja lepään. Ja odotan sitä hetkeä, kun joku ystävällinen ihminen pysähtyy juttelemaan. Olen aivan varma, että joku pysähtyy ja olen aivan varma, että en pysty joko vastaamaan tai vastaan jotain kohtuuttoman asiatonta.

Paluumatka: Rappuset. Ulko-ovi. Hissiin pääseminen. Hissistä pois pääseminen. Kodin ovi. Ostosten kaappiin laittaminen.

Kaikki on vaikeaa. Eikä oikeastaan edes vaikeaa. Kaikki tuntuu liki mahdottomalta. Yksi lähikaupassa käynti, eikä siinä ollut ainoaakaan helposti sujuvaa hetkeä.

En tajua, millaiset rutiinit kehittää ihminen, joka kulkee jatkuvasti keppien avulla. Yleensä olen aika hyvä keksimään mielikuvituksekkaita juttuja, mutta nyt en kyennyt keksimään esimerkiksi hissin oven avaamiseen mitään näppärää tapaa. Tai tavaroiden hyllystä poimimseen. Tai tavaroiden pussiin laittamiseen.

Toivottavasti huomenna fyssari kehittää edes jonkun kikkakolmosen ranteisiin.. Ja onneksi pizzaa voi tilata alaovelle. (Vaikka rehellisyyden nimissä juuri tällä hetkellä ei tekisi mieli päättää tätä blogipostausta positiiviseen ajatukseen vaan upota siihen tunteeseen, että sormet ovat jäykät ja ranteisiin sattuu.)

Ei kommentteja: