Torstaina polvi operoidaan.
Se tuntuu edelleen ihan käsittämättömältä. Polvi ei ole erityisen kipeä, joskin tuntuu aika epästabiililta. Lenkillä koirien kanssa käy vähän väliä mielessä, että tämä tälläinen ulkoilu se ei ihan pian uudestaan onnistukaan. Ja että täysimittaiseen treenaamiseen palaaminen kestää vielä kauemmin. Toisaalta on ihanaa saada polvi kuntoon, koska ei tällä tässä kunnossakaan voisi jatkaa elämää sellaisessa muodossa jossa ajattelen sen jatkuvan. Ja sitten toisaalta. Ihan hirveän pitkä aika seurata sivusta, miten kaverit treenaavat ja kisaavat. Ja ihan hirveän pitkä aika seurata sivusta, miten sijainen aloittaa minun ekaluokkalaisteni kanssa työt, jotka haluaisin itse aloittaa. En halua tehdä alkusyksyn suunnitelmia kenenkään muun toteutettavaksi, vaan haluan toteuttaa ne itse.
Toivottavasti sairasloman pituus jää kolmeen viikkoon ja pääsen töihin heti syyskuun alusta.
Ettei menisi kuitenkaan ihan pelkäksi synkistelyksi, niin hienointa tässä kaikessa on se, että parissa päivässä olen saanut tukea, sympatiaa, tietämystä ja avuntarjouksia, jotka ovat yllättäneet ja lämmittäneet mieltä. Iso kiitos siitä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti