perjantai 2. marraskuuta 2012

koiramaisia väärinymmärryksiä

En millään kyllästy noiden kahden karvaturvan yhteispuuhiin. Ne ovat joka kerta yhtä sydämellisiä, hihityttäviä tai hämmentäviä. (Tai kaikkea sitä yhtä aikaa.)

Tänään herra Tiitiäinen ymmärsin täysin väärin Kolan puuhat. Herra Tiitiäinen oli löytänyt aarteista aarteimman, eli agilitypalkkanarupallon. Mikä onnen aamu se olikaan. Tiitiäinen pyöri kuin pieni viuhuva väkkärä ja tunki palloa Kolan naamalle. Sitten lähdin töihin ja pallo jäi odottelemaan eteisen lattialle parempia aikoja. Töistä tullessani herra Komppunen olikin nopea, ja sai pallon suuhunsa. Voi kateuden määrää. Tietenkin. Onneksi Kola ei narupalloista tai aarteista ylipäätään niin perusta, joten se pudotti pallon nopeasti suustaan ja herra Lellivauva sai pallon itselleen. Hetken kuluttua kuitenkin oltiin taas siinä tilanteessa, että pallo oli jotenkin mystisesti päätynyt Kolalle, joka oli sitten jälleen kyllästynyt palloon ja pudottanut sen maahan.

Ja tässä kohtaa päästiin väärinymmärrysten äärelle. Pallo oli nimittäin pudonnut Kolan suusta ihan siihen etujalkojen viereen olohuoneen pöydän alle. (Ei pallo kauas Kompusta putoa, kuten tuttu sanonta kuuluu.) Tiitiäinen tahtoi oikein todella kovasti sen pallon. Ja koska Tiitiäinen keskittyi tahtomaan niin kovasti, se ei vaivautunut sen kummemmin keskustelemaan asiasta Kolan kanssa. Tiitiäinen vain päätti, että koska kyseessä on aarteista aartein, Kola varmasti aivan epäilemättä ja takuulla haluaa pitää pallon itsellään. Niinpä pieni herra Tiitiäinen aloitti mielistelytanssin. Vispasi häntäänsä. Meni kahdeksikkoa maassa makailevan Kolan edessä. Nuoleskeli Kolan silmiä. Niiaili kohti palloa, muttei kuitenkaan uskaltanut sitä ottaa, koska Kola ei ollut antanut lupaa koskea palloon. Vispasi jälleen häntää ja heilutti peppua. "Pentu tah-too!"

Ja mitä tekee Kola? On lievästi hämmentynyt ja alkaa sitten lämmetä liehittelylle ja mielistelylle. Kola toteaa, että "vitsit tuo apina on hyvällä tuulella, taidanpas ryhtyä sen kanssa painimaan tai muutoin viettämään veljellistä yhteistuokiota". Kola alkaa vispata häntäänsä ja valmistautuu nousemaan ylös. Ja vielä tässäkään vaiheessa herra Tiitiäinen ei vaan tajua, että Kolalla ei ole mitään käsitystä koko pallosta eikä Kola anna lupaa pallon ottamiseen, koska mitään lupaa ei tarvita. Tiitiäinen sheikkaa peppuaan ja Kola vispaa häntäänsä. Ja kumpikin vispaa ihan eri asioille.

Tässä vaiheessa Kola nousee ryhtyäkseen painimaan tuon innokkaan mielistelijän kanssa. Ja vips. Noki on vihdoinkin kokenut saavansa luvan ottaa pallon. Hetkessä herra Tiitiäinen on karannut pöytää kiertävälle kiertoradalle ja tepsuttaa pitkin poikin aarrettaan esitellen. Kola on lievästi sanoen hölmistynyt, kun sekunnissa tilanne on kääntynyt aivan uusille urille. Leikkiähän tässä piti? Vai pitikö?

Kola sentään tajusi, että joku tässä jutussa nyt mätti. Herra pieni Tiitiäinen ei missään vaiheessa päässyt kärryille väärinymmärryksestä vaan apulaissheriffi kuvitteli jallittaneensa Kolalta pallon ovelilla hämäystoimilla. Oikeat Äly ja Väläys, nuo kaksi.

1 kommentti:

Jaana kirjoitti...

Näistä tulee aina niin hyvälle tuulelle, näistä sinun Nokin ja Kolan yhteiselon kuvauksista. Niin hyvin kerroit, että saatoin sieluni silmillä nähdä koko tilanteen. Kiitos sadeaamun nauruista.