Töissä pitäisi sitä, tätä, tuota ja ihan hirveän paljon vielä enemmän. Aamuöisin voi miettiä, mitä kaikkea pitäisi muistaa.
..joten voiko oikeasti olla mitään parempaa kuin agility? Voisin treenata vaikka ikuisesti. Pää tyhjenee ihan joka ikisestä suuresta ja pienestä murheesta, kun kaivan koirat takakontista ja lähden lämmittelemään. Jäljelle jää vain keskittyminen koiriin ja yhdessä tekemiseen. Toki monesti ärsyttää, suututtaa, harmittaa, jne. agilityyn liittyen, mutta se ei ole samanlaista stressiä kuin töiden puolesta. Ja ihan todella paljon useammin treenien aikana ja treenien jälkeen on vahvasti euforinen olo. Sellainen, että pää on saanut levätä. On ollut puhtaasti, pyyteettömästi kivaa.
Tänään ajoin treenaamaan Turkuun. Janitan treeneissä ei kerta kaikkiaan voi kuin nauttia. Kehuja tulee silloin, kun kehuja kokee itsekin ansaitsevansa ja kritiikkiä silloin, kun on sen paikka. Lisäksi kaikkeen on ymmärrettävä selitys: Miksi rima putosi? Miksi koira kaarratti? Tosin eräs Nokin ominaisuus on sellainen, jota Janitakaan ei pystynyt selittämään. Noki nimittäin valitsee U-putkesta käytännössä aina sen pään, joka on Nokin puolella. Vaikka vedättäisin miten paljon kohti minun puolellani olevaa putken suuta ja vaikka karjuisin ja huitoisin ja vääntäisin, niin Noki lipsahtaa viime hetkellä putken oman puoleiseensa päähän. Kerroin tämän Janitalle jo ennen kuin pääsimme kohtaan, jossa yksi ohjaustapa oli vetää koira U-putken ohjaajan puoleiseen päähän. Sanoin, että ei tule onnistumaan. Kerroin, että Noki valitsee itsensä puoleisen pään, vaikka ohjaisin miten. (Paitsi jos teen vastakäännöksen ja tavallaan yliohjaan aivan villisti.) Janita käski kokeilemaan - ja niinhän siinä kävi, että minä olin oikeassa. Eikä kyse edes ollut siitä, että olisin itse jotenkin typerästi tuupannut Nokin putken väärään päähän. Minä ohjasin aivan oikein ja siitä huolimatta Noki toimi miten toimi.
Sain kehuja siitä, että tiedän koirani toimintatavasta, jolloin pystyn valitsemaan sen perusteella, miten toimin. Lisäksi Janita kertoi, että Elinan Omie toimii samaan tyyliin. Jos sille huutaa putkikäskyä, se kääntää katseensa ohjaajsta ikään kuin liikaa pois ja sen jälkeen edessä onkin se putken väärä pää. Emme ole siis yksin tämän ongelman (?) kanssa.. ;)
Kotimatkalla tunsin syvää tyytyväisyyttä myös siitä, etten koko treenien aikana saanut ainoaakaan huomautusta siitä, että valssi olisi myöhässä. Kehu tuli myös ajoissa tehdystä persjätöstä. Kestotyytyväisyyden aihe ovat Nokin kepit ja kontaktit: ne on vaan niiiiin luotettavat.
Harjoitusta tarvitaan edelleen siinä, että muistaisin pitää katseeni siinä hypyssä, jota koira on suorittamassa ja muistaisin ottaa ohjaavan askelen kohti ponnistuspaikkaa. Noki on taitava lukemaan rataa, mutta ei siltäkään voi odottaa puhdasta itsenäisyyttä. Ohjattava sitäkin olisi. :D Lisäksi rimat putoilivat tänään taas vähän liikaa. Osasyynä oli varmasti treenien loppua kohden kasvanut läkähdystila, mutta luultavasti Nokin lihakset myös ovat jumissa. Täytyy kuskata treenikaveri hierojalle.
Nyt kotona treenien jälkeen tuntuu hienolta, että alan tuntea Nokia jotenkin paljon paremmin kuin koskaan aiemmin. Minun ei tarvitse kokeilla ihan kaikkea nähdäkseni, miten Noki reagoi, vaan pystyn ennakoimaan Nokin toimintaa kokemuksen perusteella. Tiedän, milloin voin huoletta tehdä vaikka minkälaisia haastaviakin juttuja ja toisaalta osaan nimetä useita paikkoja, joissa minun pitää kiinnittää erityistä huomiota omaan tekemiseeni ja paikata jotakin Nokin heikkoutta.
...ehkä oman kropan kierrokset on nyt saatu pudotettua sen verran matalalle, että voisi ryhtyä harkitsemaan nukkumista.. Myöhäiseksi venyneestä nukkumaan menosta huolimatta retki Turkuun oli jälleen kerran ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti