Sateinen aamu. Ärsyttää jo valmiiksi, kun yhdessä kädessä yritän taiteilla koirien hallinnan kanssa ja toisella yritän rutistaa sateenvarjoa tuulta vasten. Noki kiskoo yhteen suuntaan ja Pika on päättänyt, että "MINÄ EN KÄVELE SATEENVARJON ALLA!!", joten se raahautuu perässä kiviriippana. Kolan hihna sotkee kahta eri suuntaan kiskovaa mustavalkoisen hihnaa, tuulee ja sataa. Parasta ikinä.
Pääsen vihdoin takaisin kotiovelle, puristan kramppaavalla kädellä hihnoja ja yritän samalla kädellä auttaa sateenvarjon sulkemisessa. Marssin rappuset ylös suhteellisen tumma pilvi pääni päällä, vaikka rakennuksen sisäpuolella ei varsinaisesti sada. Astun sisälle kotiini ja päästän Nokin ja Pikan hihnasta. Käännyn päästämään hihnasta Kolaa vain huomatakseni, että se ei olekaan siinä. Mihin halvattuun se jo ehti luikahtaa? Kierrän kotini ympäri, mutta eipä löydy. Kurkistan Kolan olohuonenurkkaukseen vielä uudelleen ja lievä paniikki alkaa hiipiä iholle. Siis mitä hemmettiä?! Lenkin aikana on kadonnut yksi koira. Kierrän vielä kerran kurkkaamassa keittiönurkkaukseen, makkariin, vessaan ja olohuoneeseen. Ei missään. Huikkaan Kolan nimeä kodin ovesta rappukäytävään. Hiljaisuus. Mitä hem-met-ti-ä?? Ei voi olla mahdollista, että olen hävittänyt aamulenkillä yhden koiristani.
Otan avaimet mukaani, ja hölkkään rappuset kohti kerrostalon ulko-ovea. Minua kohti tuijottaa pysähtyneen passiivisesti ja lievästi tympääntyneenä tutun näköinen karvaturpa. Kola seisoo tuulikaapissa hihna oven välissä, eikä eleelläkään osoita, että olisi millään tavalla häiriintynyt hieman oudosti päättyneestä aamulenkistä.
Kaikki on mahdollista: kymmenen minuutin hihnalenkilläkin voi näköjään kadottaa koiran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti